Asuttiin sylissä, sängyssä ja lattioilla. Ja katossa roikkui härveli, jolle hymyiltiin, kun Isä sitä heilutti.
Ja melkein aina oli yö, ja piti itkeä kun ruskea töhkä valui jalkoja pitkin, ja sitten tuli Äiti ja se laittoi uuden valkean tyynyn jalkojen väliin ja siihen loppui itku, kummasti, kuin seinään.
Ja maattiin lattialla, ja Isäkin tuli siihen lojumaan, ja katossa heilui se härveli ja ikkunasta näkyi vähän sinistä ja tummaa, taivas se siellä loimotti ja sen keskellä aurinko, nappi.
Monesti oli hiljaista, aika oli pysähtynyt. Jokin Näkymätön Sormi oli sivellyt kellon viisareihin siirappia, minuutin kulumiseen tuhraantui paljon aikaa.
Ja vieraita kävi paljon, ja niitten naamat tulivat lähelle hönkäilemään ja isot karvaiset kädet kutittivat meitä leuan alta. Kerran yksi aikuinen jäi nukkumaan meidän isolle matolle ja päästeli yöllä suustaan vihellys-kurnutuksia. Aamulla sen tukka oli niin pystyssä, että Viluttitanssija-vauva pelkäsi ja itki sitä koko päivän. Silloin oli muutenkin hyvä pelätä, kun aina tuli isoja lohduttajia suuren sylin kanssa apuun.
Vauvana joutuu olemaan selällään pitkiä aikoja, tuli tutuksi se härveli ja katto. Sen jälkeen ei ole huvittanut katsoa kattoa kuin ihan hädässä vaan. Niin ja lattiaa pitkin piti katsoa, tuntui isolta se huone, jonka poikki nyt juostaan neljässä sekuntissa.
Ja pehmeää oli kaikkialla, mahassa, karvalankamatossa, ja pilvissä siellä ylhäällä maailmassa, josta Äiti kertoi satuja, ja söpötti korvaan nalleista, karhuista ja kotkista, jotka lentelevät reikiä taivaan kattoon.
Oli se huisia ja jäykkää aikaa. Ei ollut jalat kunnossa, ei päässyt liikkeelle. Piti olla vauva koko ajan. (Kari Hotakainen: Lastenkirja.)
Minusta ihanaa odottaa täällä yhden uuden pienen ihmislapsen syntymää ja tulla tädiksi sille. Onnea Elinalle, lämpimiä rutistuksia!
2 kommenttia:
aika hauska! :D
iloitaan yhdessä ja ilo vaan moninkertaistuu kun meitä on niin monta
Lähetä kommentti